perjantai 7. elokuuta 2015

Metsänpeitto



Yksi blogin aloittamisen perusajatuksista itselläni olivat kirjat.
Nyt aion aloittaa tämän linjan blogissani esittelemällä elämääni vaikuttaneita
kirjallisia tuotoksia.

Palataan takaisin ihan alkuun ja vuoteen 1988
erääseen kylään Pohjois-Vehkalahdelle.
Kylässä asui ympäri vuoden noin sata asukasta.
Minä ja isovanhempani olimme eräitä heistä.

Vietin suuren osan varhaislapsuudestani isovanhempien maatilalla.
Isoäitini kävi silloin tällöin ostoksilla kymmenien kilometrien päässä sijaitsevassa kaupungissa, ja siellä antikvariaatissa.

Hän osti minulle luettavaa niiksi ajoiksi, kun hän oli hoitamassa maatilan askareita, ja minun täytyi keksiä keinoja viihdyttää itseäni.

Tunsin kotimetsän kuin omat taskuni, noin seitsemän vanhana osasin suunnistaa siellä jo varsin hyvin apunani karjalankarhukoira Jesse, joka oli uskollinen ystäväni alusta saakka valvoen tuntikausia vaunujeni vieressä.
Tätä pienempänä pysyttelin kuitenkin maatilan läheisyydessä leikkien metsien olevan kaupunkeja tai etsien maastosta metsämansikoita, mustikoita tai muita aarteita.

Jännittävintä oli livahtaa salaa vanhaan riiheen tai hevostalliin, jonne pappa oli jyrkästi kieltänyt menemästä.
Riihessä kuulemma asui riihitonttu, jota ei suvainnut häiritä.

Takaisin niihin kirjoihin.
Ollessani neljän vanha elämäni sai ensisysäyksen nykyisille sijoilleen mielenkiinnon kohteiden osalta.
Tämä kirja on osa kallisarvoisimpia lapsuusmuistojani, ja olen edelleen haltioitunut siitä.

Leena Krohn: Metsänpeitto 1980
Kertomus kadonneista 




"Yrtit ja vanhat taiat tunteva mummo tietää, mitä on joutua metsänpeittoon, kadota.
Mutta lapsenlapset katsovat huomiseen eivätkä uskomuksista piittaa..

Leena Krohnin runollinen ja tiivistunnelmainen kertomus pohjautuu 
vanhoihin taruihin, taikoihin ja uskomuksiin."
päällys ja kuvitus: Inari Krohn


" Oikaistessaan maantielle niityn poikki, hän sattui astumaan metsänhaltian jalanjälkiin. Ja metsänhaltian jäljet ovat aina takaperoiset; ken niihin astuu, hän lähtee kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin pitäisi."

Metsänhaltian juhlat satulasepän pojalle.

" Siksi hän oli erilainen kuin muut, koska metsä oli kääntänyt häneltä silmät.
Hän näki edessäpäin sen mikä oli takana ja takanapäin sen mikä oli edessä.
Mikä toisille oli korkeaa, se hänelle oli matalaa, mikä toisista turhaa, se hänestä taas tärkeää, ja sen mitä ihmiset maailmassa kiihkeimmin havittelivat hän näki vähäarvoisemmaksi kuin rahkasammalen ja suoveden".

" Mummolle alkoi pitkä yö. Hän kuuli rintansa korisevan ja nenänsä pihisevän niin kuin ne olisivat jonkun toisen rinta ja toisen nenä.
Hän itse eli uudelleen yhdeksääkymmentäkolmea vuottaan.
Kunnes aamun koittaessa hän seisoi portailla ja kuunteli. Hän ei ollut sairastamiseltaan huomannut, että kevät oli niin pitkällä. Metsä lauloi punarinnan, niittykirvisen, tiltaltin suilla ja kuusikon varjossa sulivat viimeiset lumilaikut.
Mutta jokin toinen, ei linnun ääni, kutsui häntä syvältä metsästä, joku huusi yhä uudelleen hänen nimeään. -Kustaava! Staava! Staava!
Jokuko? Montahan siellä oli huutelemassa ja tuttuja kaikki!
Yksi ääni oli isän ääni, toinen oli emon ja kolmas oli espanjantautiin kuolleen Ierikan. Mutta kaikkein kauimpaa kuului huikkaus: - Muori hoi! ja se oli hänen nuorin poikansa Penjami, hän joka jäi kaatuvan puun alle.
Kaikki heidät hän oli nähnyt kylminä kalmanlaudalla, riihen hämärässä.
Mutta totta se oli, mitä hän oli aina salaa arvaillut: he elivät ja voivat hyvin, vaikka piilossa elävien silmiltä. Miten iloisesti, miten malttamattomina he kutsuivat!
Siten oli isä huudellut tyttärensä nimeä kun tahtoi lahjoittaa hänelle puusta veistämänsä nuken. Siten oli emo kutsunut lapsiaan ruokapöytään, johon oli saatu kermaa ja keitinpiiraita. Niin pyyteli Ierikka kuin kolkutellessaan muinoin hänen aittansa ovea ääni tiukkuen ensirakkauden kiihkoa ja kaipausta. Juuri noin oli Penjami-poika huhuillut tuodessaan kotiin ensimmäisen päiväpalkkansa kartanon pikkurenkinä. Näin nyt se, minkä hän oli luullut iäksi menetetyksi, palasi takaisin. Samalla Staava näki, että yhdeksänkymmentäkolme vuotta olivat kaikki tyynni olleet vain alkua, haparointia kohti todellista, omaa, oikeaa elämää, joka odotti häntä aamuvalossa, ilon kirkkaudessa, paisuvien silmujen siimeksessä. Ja Staava Siirakintytär huusi vastaan elämälle, joka kutsui häntä herkeämättä luokseen, huusi riemusta hengästyneenä: - Minä tulen! Minä tulen!
Mutta hän ei päässyt minnekään.
Hän virui yhä halpaantuneena kovalla lavitsallaan, ja yhä jatkui yö, tuiskusi talvi."




Kirja päättyy mummon kuolemaan.
Luin tarinan kuolemanpeitosta viimeksi isoäitini kuolinpäivänä, ja itkin.
En itkenyt kuolemaa, vaan ikävää.
Ikävää menneeseen aikaan ja lapsuuden metsänpeittoon.

Olen pyytänyt Taivaantakojalta ja tyttäreltäni että sirottelevat minut tuhkana sinne.
Kotimetsään.
 Takaisin metsänpeittoon.
 Kun oma aikani täällä on täysi.

Omistan tätä nykyä osani kyseistä korpimetsää, joten lupaa maanomistajalta ei tarvitse kysyä.
Kyseessä ei myöskään ole hautapaikka, koska muistomerkkiä minusta ei jää.
Pelkkä kuiskaus tuuleen.
To be continued..



 ***

tiistai 4. elokuuta 2015

Rosalan Viikinkikeskus



Loppukesän menovinkkinä tahdon esitellä paikan, jossa kävimme kesällä 2013.
Olin lukenut viikinkiaikaisesti rakennetusta kylästä jo muutama vuosi aiemmin, ja kyseisenä kesänä reissu Varsinais-Suomen saaristoon mahdollistui.

 Meri on aina ollut minulle tuttu ja läheinen asia viikinkien idäntien varrella kasvaneena, mutta ensi kertaa kokien Varsinais-Suomen saariston se suorastaan häikäisi minut kauneudellaan.

 "Tuhat vuotta sitten elettiin Suomessa rauta-ajan loppua, tarunhohtoista viikinkiaikaa.  Aidon tuulahduksen tästä aikakaudesta saa Rosalan viikinkikylässä, joka historiaa elävöittävänä vierailukeskuksena on ainoa laatuaan Suomessa. Vain sata kilometriä Turusta ja kaksisataa kilometriä Helsingistä sijaitseva Rosala tarjoaa upeat esihistorialliset puitteet vierailullesi."

Rosalan viikinkikeskus sijaitsee Kemiönsaaren kunnassa, ja saareen pääsee kätevästi autolautalla Kasnäsin satamasta.




Idänkulkijan talolla


Hautalaiva Hogland
Hautalaiva Hogland esitteli muinaisten suurten soturien hautajaismenoja.
Tapana oli polttaa laiva vainajan mukana.
Joskus mukana paloi myös puoliso.



Jatulintarha
Säästyin jumalten vihalta ainakin tuolloin, vaikka istuin uhrialttarille :)

Every dude needs a big horn



Idean tähän postaukseen toi mukanaan eilen iltamyöhällä Bathory ja "Yksi ratsasti Aasojen lahteen`.

"And the bold man carrying cross
Had told all one of Asa bay
The God of all man woman child had come
To them all save
And to thank Lord of Heaven
One should build to God a house
And to save one's soul from Hell
One should be baptised and say vows

A man of pride with the Hammer told new God
To build his house on own
And spoke loud of the Gods of their fathers
Not too long time gone
The rumours said the man with a beard like fire
And the Hammer in chain
By men in armour silenced was and by
Their swords was slain

Those who did not pay the one coin
Of four to man of new God
Whipped was twenty and put in chains then locked
By their neck to the log (To the log...)
And so all of Asa bay did build
A house of the cross
Every hour of daylight they did sweat
Limbs ached because faith does cost

And on the day two hundred
There it stood white to the sky
The house of the God of the cross
Big enough to take two dragon ships inside
And all of Asa bay did watch
The wonder raise to the sky
Now must the God of the cross be pleased
And satisfied

Just outside the circle of the crowd
One old man did stand
He looked across the waters
And blotted the sun out of his eyes with one hand
And his old eyes could almost see
The dragon ships set sail
And his old ears could almost hear
Men of great numbers call out Oden's hail

And though he did know already
Though he turned face towards sky
And whispered silent words forgotten
Spoken only way up high
Now this house of a foreign God does stand
Now must they leave us alone
Still he heard from somewhere in the woods
Old crow of wisdom say
...people of Asa land, it's only just begun..."

Bathory-One rode to Asa bay (Hammerheart)
***

maanantai 3. elokuuta 2015

Verlan aika ja kalliomaalaukset



Sunnuntaina hippasimme folkin tahtiin keskiaikatapahtumassa Verlassa.
 Söimme muurinpohjalettuja ja muikkuja sekä kiertelimme kojuja. Kävimme osan opastettua tehdaskierrosta ennen kuin oli aika rientää seuraavaan kaupunkiin.
Markkinoilta ostin takorautaisen kynttilänjalan uuteen olkkariimme.
 Ei kinkereitä ilman raudan takojia.
Tapahtuma on hyvin perinteinen sarjassamme keskiaikamarkkinat, joista jossakin tulee käytyä joka kesä.
 Suurissa tapahtumissa kuten Turun tai Hämeenlinnan kinkereissä en ole käynyt, koska näitä löytyy  
 myös lähistöltä ja toivon löytyvän myös tulevaisuudessa.
Tapahtumia kuten Pyhtään Kesä-Heikin markkinat 1400-lukuisen kirkon pihalla, Loviisan keskiaikamarkkinat raunioiden ympärillä tai viime kesänä tilapäisessä mielenhäiriössä Kouvolan keskustaan muutettu Verlan aika nimellä Kouvo La Arctopolis. Viimeksi mainitussa oli yhdistetty festarimeininkiä mukaan Finntrollin ja Kivimetsän Druidin esiintyessä.
Tapahtuma oli kiva, mutta Verla pesee markkinapaikkana Kasarminmäen mennen tullen.
  
 Verla on UNESCOn maailmanperintökohde, joka sijaitsee Kouvolassa n. 30 km keskustasta.
Verlassa sijaitsi aikanaan puuhiomo, ja pahvitehdas.
Tiedättehän ne pahviset opetustaulut, joissa esiintyy esim. metsän eläimiä ja lintuja?
Suurin osa suomalaisista vanhoista opetustauluista on valmistettu juurikin Verlassa.
Tehdas laukkautettiin v. 1964, ja tiloissa toimii tätä nykyä  puunjalostusteollisuuden tehdasmuseo.


Mie luulen aina ettei tukkani kasva ollenkaan, mutta ero vuoden takaiseen Arctopolis-kuvaan (postauksen lopussa) on huima, hih :)

trailway to lake



Kylä on todella kaunis vanhoine taloineen ja
tehdasrakennuksineen.
Pisteenä ii:n päälle aivan vierestä löytyy jotain todella harvinaista.
Nimittäin kivikautinen kalliomaalaus, joka on Suomen vanhimpia lajissaan.
Kalliomaalauksia kävimme tutkimassa syksyllä 2014 kylän ollessa ihmisistä autio. Osa kuvista on siis tunnelmaltaan sunnuntaita syksyisempiä.
Verlan aikaan ihmisiä on paljon, ja rannassa oli saapuessamme muskettiesitys, joten maalauksia emme käyneet tällä kertaa lainkaan katsomassa.


Maalaukset ovat aikaportti vuosituhansien taakse.
Kuvien piirtäjä on ollut kaltaiseni ihminen.
Tunteva, ajatteleva ja elävä.
Hänen elämänsä kuten omammekin on kuitenkin vain silmänräpäys ikuisuudessa.
On hauskaa ajatella minkälaista samalla paikalla on muinoin ollut.
Kesyttämätöntä erämaata kuten koko muukin muinainen Suomen alue.

Let me a moose you
Patruunan pytinki
Puunkäsittelylaitteet vanhassa tehtaassa muistuttivat kidutusvälineitä. Työntäisitkö itse paljaat sormesi sentin päähän sirkkelistä pystysuoraan? Usein vähän "lipsahti" museo-oppaan sanojen mukaan.

Kalliomaalaukset ovat sillalta katsottuna oikealla aivan vedenrajassa.




Vuosi sitten lähdössä markkinoille. Damn mie vihasin tuota tukkaa :D
Rohanin tallien Ville Viikatemies on vanha tuttu jo Kouvo La Arctopoliksesta.

"Life is so short
Oh, son of the north
You'll find your peace
At the end of your journey"