perjantai 7. elokuuta 2015

Metsänpeitto



Yksi blogin aloittamisen perusajatuksista itselläni olivat kirjat.
Nyt aion aloittaa tämän linjan blogissani esittelemällä elämääni vaikuttaneita
kirjallisia tuotoksia.

Palataan takaisin ihan alkuun ja vuoteen 1988
erääseen kylään Pohjois-Vehkalahdelle.
Kylässä asui ympäri vuoden noin sata asukasta.
Minä ja isovanhempani olimme eräitä heistä.

Vietin suuren osan varhaislapsuudestani isovanhempien maatilalla.
Isoäitini kävi silloin tällöin ostoksilla kymmenien kilometrien päässä sijaitsevassa kaupungissa, ja siellä antikvariaatissa.

Hän osti minulle luettavaa niiksi ajoiksi, kun hän oli hoitamassa maatilan askareita, ja minun täytyi keksiä keinoja viihdyttää itseäni.

Tunsin kotimetsän kuin omat taskuni, noin seitsemän vanhana osasin suunnistaa siellä jo varsin hyvin apunani karjalankarhukoira Jesse, joka oli uskollinen ystäväni alusta saakka valvoen tuntikausia vaunujeni vieressä.
Tätä pienempänä pysyttelin kuitenkin maatilan läheisyydessä leikkien metsien olevan kaupunkeja tai etsien maastosta metsämansikoita, mustikoita tai muita aarteita.

Jännittävintä oli livahtaa salaa vanhaan riiheen tai hevostalliin, jonne pappa oli jyrkästi kieltänyt menemästä.
Riihessä kuulemma asui riihitonttu, jota ei suvainnut häiritä.

Takaisin niihin kirjoihin.
Ollessani neljän vanha elämäni sai ensisysäyksen nykyisille sijoilleen mielenkiinnon kohteiden osalta.
Tämä kirja on osa kallisarvoisimpia lapsuusmuistojani, ja olen edelleen haltioitunut siitä.

Leena Krohn: Metsänpeitto 1980
Kertomus kadonneista 




"Yrtit ja vanhat taiat tunteva mummo tietää, mitä on joutua metsänpeittoon, kadota.
Mutta lapsenlapset katsovat huomiseen eivätkä uskomuksista piittaa..

Leena Krohnin runollinen ja tiivistunnelmainen kertomus pohjautuu 
vanhoihin taruihin, taikoihin ja uskomuksiin."
päällys ja kuvitus: Inari Krohn


" Oikaistessaan maantielle niityn poikki, hän sattui astumaan metsänhaltian jalanjälkiin. Ja metsänhaltian jäljet ovat aina takaperoiset; ken niihin astuu, hän lähtee kulkemaan päinvastaiseen suuntaan kuin pitäisi."

Metsänhaltian juhlat satulasepän pojalle.

" Siksi hän oli erilainen kuin muut, koska metsä oli kääntänyt häneltä silmät.
Hän näki edessäpäin sen mikä oli takana ja takanapäin sen mikä oli edessä.
Mikä toisille oli korkeaa, se hänelle oli matalaa, mikä toisista turhaa, se hänestä taas tärkeää, ja sen mitä ihmiset maailmassa kiihkeimmin havittelivat hän näki vähäarvoisemmaksi kuin rahkasammalen ja suoveden".

" Mummolle alkoi pitkä yö. Hän kuuli rintansa korisevan ja nenänsä pihisevän niin kuin ne olisivat jonkun toisen rinta ja toisen nenä.
Hän itse eli uudelleen yhdeksääkymmentäkolmea vuottaan.
Kunnes aamun koittaessa hän seisoi portailla ja kuunteli. Hän ei ollut sairastamiseltaan huomannut, että kevät oli niin pitkällä. Metsä lauloi punarinnan, niittykirvisen, tiltaltin suilla ja kuusikon varjossa sulivat viimeiset lumilaikut.
Mutta jokin toinen, ei linnun ääni, kutsui häntä syvältä metsästä, joku huusi yhä uudelleen hänen nimeään. -Kustaava! Staava! Staava!
Jokuko? Montahan siellä oli huutelemassa ja tuttuja kaikki!
Yksi ääni oli isän ääni, toinen oli emon ja kolmas oli espanjantautiin kuolleen Ierikan. Mutta kaikkein kauimpaa kuului huikkaus: - Muori hoi! ja se oli hänen nuorin poikansa Penjami, hän joka jäi kaatuvan puun alle.
Kaikki heidät hän oli nähnyt kylminä kalmanlaudalla, riihen hämärässä.
Mutta totta se oli, mitä hän oli aina salaa arvaillut: he elivät ja voivat hyvin, vaikka piilossa elävien silmiltä. Miten iloisesti, miten malttamattomina he kutsuivat!
Siten oli isä huudellut tyttärensä nimeä kun tahtoi lahjoittaa hänelle puusta veistämänsä nuken. Siten oli emo kutsunut lapsiaan ruokapöytään, johon oli saatu kermaa ja keitinpiiraita. Niin pyyteli Ierikka kuin kolkutellessaan muinoin hänen aittansa ovea ääni tiukkuen ensirakkauden kiihkoa ja kaipausta. Juuri noin oli Penjami-poika huhuillut tuodessaan kotiin ensimmäisen päiväpalkkansa kartanon pikkurenkinä. Näin nyt se, minkä hän oli luullut iäksi menetetyksi, palasi takaisin. Samalla Staava näki, että yhdeksänkymmentäkolme vuotta olivat kaikki tyynni olleet vain alkua, haparointia kohti todellista, omaa, oikeaa elämää, joka odotti häntä aamuvalossa, ilon kirkkaudessa, paisuvien silmujen siimeksessä. Ja Staava Siirakintytär huusi vastaan elämälle, joka kutsui häntä herkeämättä luokseen, huusi riemusta hengästyneenä: - Minä tulen! Minä tulen!
Mutta hän ei päässyt minnekään.
Hän virui yhä halpaantuneena kovalla lavitsallaan, ja yhä jatkui yö, tuiskusi talvi."




Kirja päättyy mummon kuolemaan.
Luin tarinan kuolemanpeitosta viimeksi isoäitini kuolinpäivänä, ja itkin.
En itkenyt kuolemaa, vaan ikävää.
Ikävää menneeseen aikaan ja lapsuuden metsänpeittoon.

Olen pyytänyt Taivaantakojalta ja tyttäreltäni että sirottelevat minut tuhkana sinne.
Kotimetsään.
 Takaisin metsänpeittoon.
 Kun oma aikani täällä on täysi.

Omistan tätä nykyä osani kyseistä korpimetsää, joten lupaa maanomistajalta ei tarvitse kysyä.
Kyseessä ei myöskään ole hautapaikka, koska muistomerkkiä minusta ei jää.
Pelkkä kuiskaus tuuleen.
To be continued..



 ***

3 kommenttia:

  1. Mua kiehtoo kanssa joku vastaava "hautaustapa", toivoisin, että mulle esim. istutettaisiin puu :)
    Kuulostaa mielenkiintoiselta kirjalta, täytyy koittaa tutustua :)

    VastaaPoista
  2. Kaunis ajatus tuo puun istutus myös :) Yggdrasil siispä :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. (Googlasin tätä postatessani, että Huutiksesta löytyi ainakin 1 kpl Metsänpeittoa.)

      Poista