torstai 8. kesäkuuta 2017

Ainon Tarina ~ Käärmeenkylän Lapsi Osa II

Kotiin vesi täytyi hakea lähteestä, jonne oli ainakin 300 metriä matkaa.
Äiti haki useasti veden, me olimme vielä pieniä ja isä oli aina muualla töissä.
Talvella laitettiin kelkkaan suuri saavi,
siten sai tuotua kerralla enemmän.
Kaikki pesuveden sulatimme lumesta;
saunaan ja pyykinpesuun.
Kesällä pyykki pestiin järven rannalla.
Äiti työnsi kärryllä vaatteet ja matot järven rantaan.
Siellä oli suuri muuripata ja pyykkinarut, kaikki kylän yhteisiä.
Ensin vaatteet pestiin hankaamalla niitä pyykkipunkassa, sitten ne laitettiin
pataan koivutuhkalipeän kanssa kiehumaan.
Huuhdottiin ensin saavissa ja sitten järvessä, lopuksi kierrettiin kuivaksi ja
hajoitettiin naruille kuivamaan.
~
Orijärvi
~
Äiti keitti hiilloksella aina pannulla kahvia, juotiin ja syötiin eväitä,
mitä milloinkin sattui olemaan.
Rannalla oli usein muitakin pyykkäreitä lapsineen.
Olimme järvessä koko ajan;
opeteltiin uimaan ja soudeltiin muiden veneillä.
Tyynen kanssa opimme hyviksi uimareiksi,
osasimme levätäkin veden pinnalla.
Koko elämäni ajan olen pitänyt uimisesta.
Illalla toimme puhtaat vaatteet kotiin ja silitimme ne vielä.
Isä yritti kaivaa pihaan kaivoa mutta siitä ei tullut vettä.
Tuntui ettei koko tontilla ollut vesisuonia.
Vuosien jälkeen kaivon paikka löytyi tuvan taakse ja veden kantaminen loppui.
Vaikka lähdevesihän on kaikkein parasta.
Pyykkijärvi oli nimeltään Orijärvi.
~
~
Kotini naapurissa oli useita taloja ja lapsia, joista tuli minulle ja Tyynelle kavereita.
Koulua käytiin yhdessä ja vapaa-aikanakin tavattiin.
Kotini lähellä olevalla vuorella ja mäellä laskettiin talvella kelkalla ja suksilla.
Laskiaisena kokoonnuimme mäelle aina jo kello 6 aamulla
ja laskeminen alkoi siitä.
Mäkeä laskiessa huudettiin 
"Pitkiä pellavia!"
Äiti vuorostaan huuteli meitä puurolle.
Hernekeittoa söimme useamman kerran päivän aikana, ainakin 7 kertaa olisi pitänyt syödä.
Puhua ei syödessä saanut,
muuten sääsket söivät kesällä, eikä uidessa pysynyt veden pinnalla.
Tällaisia tapoja ei enää ole,
tuskin kukaan edes laskee mäkeä laskiaisena..
~
Iskä kiipeämässä Mustavuorelle syksyllä 2016
~
Kävimme porukalla myös koskella, se oli n.1km päässä.
Siellä olisi voinut uidakin,
mutta tytöt eivät koskaan uineet, pojat ainoastaan.
Joki oli leveä ja koski pyöritti myllyä.
Useasti menimme koskelle ja vaikka meidät ajettiin pois,
ei me koskaan uskottu.
Tien kohdalla oli silta ja siinä korkealla sellaiset puulankut,
ei mitkään leveät.
Koski pauhasi alhaalla aika lähellä ja me kävelimme niitä lankkuja pitkin,
eikä osattu edes pelätä koskeen putoamista.
Kerran kun olimme siellä ja juuri kävelemässä lankulla,
näin isän kävelevän tietä pitkin.
~
~
Hän jäi seisomaan aivan lankun päähän ja minun oli pakko kävellä isän eteen.
Isä oli heti tukkapäässä kiinni ja sanoi että pitää olla viimeinen kerta siinä lankulla.
Jos hän tavoittaa toisen kerran tai kuulee,
että olen siellä kävellyt,
tulee keppiä takapuoleen.
Lankulla kävely loppui siihen paikkaan koko sakilta, 
kun saivat tietää että olimme niin vaarallisessa paikassa.
Se oli Vännillän koski, mylly ja silta.
~
~
Kun vanhempana kuljin siitä sillan yli niin ajattelin, etten mistään hinnasta menisi enää lankulle kävelemään.

Kerran kesällä olimme leikkimässä kodin läheisellä vuorella, kun alkoi kuulumaan outoa ääntä,
kuin ampiaisen huminaa.
Vähitellen ääni koveni ja yksi meistä huomasi taivaalle ilmestyneen pienen mustan 
pisteen.
Ääni vain voimistui ja piste tuli alemmaksi ja suureni.
Meitä pelotti, että se putoaa
päällemme ja tappaa meidät.
Me kaikki lapset juoksimme suuren puun, kuusen alle piiloon,
kun se oli jo alhaalla ja aivan meidän päämme päällä.
Se oli lentokone!
Meistä ei ollut kukaan aikaisemmin nähnyt sellaista!
Kone nousi välillä ylemmäksi ja laskeutui alemmaksi.
Pienemmät lapset alkoivat jo itkeä,
eikä suurillakaan itku kaukana ollut.
Viimein se oikaisi lentoon.
Tulimme kuusen alta pois vasta kun jyrinää ei enää kuulunut.
Jokainen meni kotiinsa ja siitä koneesta puhutiin myöhemmin sitten kovasti.
Se oli laskeutunut hautausmaan lähellä olevalle aukealle paikalle. 
Hautausmaalla oli silloin juuri jonkun venäläisen sotaherran
hautajaiset.
Siitä ilmalaivasta oli tullut neljä miestä sotilaspuvuissa kantaen suurta
seppelettä, jonka olivat laskeneet haudalle.
Suomi kuului siihen aikaan Venäjälle.
Turhaan pelättiin ja itkettiin.
Äiti vain pelästyi, kun meillä oli kuusen piikkejä vaatteissa
ja naama märkänä itkemisestä.
Äiti vei naapurin lapset kotiin, kun he pelkäsivät,
että kone tulee takaisin ja ottaa heidät.
Koko kylä nauroi jälkeen päin,
kuinka lapset pelkäsivät ilmalaivaa.
~
~
Tyyne oli kesällä sukulaistalossa hoitamassa lapsia ja jouduin olemaan
 yksin päivät kun vanhemmat olivat työssä.
En sentään ihan yksin ollut, minulla oli kaksi kania.
Ne pidettiin puulaatikossa, verkko oli laatikon päällä,
etteivät kanit tulleet sieltä pois.
Vein niille heinää ja vettä sekä jyviä.
Kun ne olivat minun ikiomiani, niin hoidin kaneja kaikella hellyydellä.
Olihan minulla vielä yksi kaveri;
nimittäin pieni porsas.
Isä haki sen jostain talosta ja porsaalle oli rakennettu ulos puukoppi, missä se sai nukkua
ja pitää sadetta.
Kopin ulkopuolella oli aidattu karsina, missä
se sai juoksennella vapaasti.
Syötin sen päivällä äidin sille varaamalla ruualla.
Leikin possun kanssa; ajelin sitä paikasta toiseen ja juoksutin sitä niin  että se meni
viimein mahalleen ja huohotti.
Raukka väsyi. Silittelin sitä kun se kellotti siinä pehujen päällä.
Se kääntyi kyljelleen ja silitin sitä kupeesta.
Sillä tavoin päivä meni ja ilta aina tuli, olihan
sentään kavereina kanit ja possu.
Possulle laitoin aina puhtaat oljet ettei tullut hajua.
Syksyllä se oli jo aika möykky ja teurastettiin.
Menin metsään itkemään kun teurastaja tuli.
Aluksi en edes voinut syödä possun lihaa, mutta
 talvella ei oikein muutakaan ollut,
niin sitten kai söin sitä lihaakin. 
Aivan varmasti en muista kuinka asiassa kävi.
Eläimet ovat kavereita, jos ei muitakaan ole.
Monet nukkuvat koiran kanssa, koska se on niin hyvä kaveri.
Possua en kyllä viereeni ottaisi,
niin hyväksi kaveriksi siitä ei sentään olisi.
Silloin oli lihat suolattava, etteivät pilaantuneet.
Suola liotettiin lihasta pois ennen ruuaksi laittamista.
Siihen aikaan ei toki ollut pakastimia tai jääkaappeja.

Lapsuudestani muistan vielä tämän tarinan:
naapurissa asui leskinainen ja hänen kaksi tytärtään:
Lahja ja Kerttu. Heillä oli lehmiä ja kanoja,
että saivat omiin tarpeisiinsa maidon ja jäi meijeriinkin vietäväksi.
Menin eräänä aamuna taas käymään heillä,
kun jäin yksin kotiin. Kerttu oli myös yksin kotona ja söi
riisiryynivelliä ja kananmunia. Olisin niin kovasti halunnut syödä kananmunia,
mutta ei Kerttu tarjonnut mitään.
Silloin ajattelin että minun oli saatava kana itselleni.
Kysyin Kertulta milloin heillä poikisi kanoja.
Ottaisi yhden, mutta eihän Kerttu tiennyt.
Oli kyllä sanonut äidilleen että Aino tilasi kanan, kun ne poikivat. Leena,
Kertun äiti hommasi minulle kanan ja toi sen meille.
Leena oli sanonut äidille, että Aino
sen tilasi eikä se maksa mitään.
Kävin kiittämässä äidin pyynnöstä.
Olin kanasta niin onnellinen, että vahdin sitä kaiket päivät.
Erään äpäivänä se oli mennyt puuliiteriin, kun en huomannut,
ja siellä se oli pesällään nurkassa ja kotkotti kovasti.
Yksi munakin oli tullut ja otin sen heti pois vaikka Kerttu oli sanonut,
että yksi täytyi jättää aina pesään, muuten se muuttaa toiseen paikkaan.
Kun talvi tuli meillä ei ollut sellaista tilaa, jossa kanaa olisi voinut pitää, 
niin vein sen sitten isän tädin talon navettaan.
Täti syötti sitä ja pyysi hakemaan munat, eikä ottanut rahaa niistä.
Isä kun sai tietää kanasta, nosti se kapinan.
Oli sanonut tädille, ettei meille ilmaisia palveluita tarvitse tehdä,
pitäkää sekä kana että munat.
Se satu loppui siihen.
Isä oli jämpti mies, halusi tulla toimeen omillaan vaikka näkisi nälkää sen vuoksi.
Nälkää me ei suorastaan nähty, mutta ei ollut mitään ylimääräistä hyvää
kuin nykyisin on.
Kaikilla ei ole yltäkylläisyyttä tänäänkään Suomessa
tai muualla maailmassa.

Kun Tyyne kanssa kävimme koulua, ei ollut koulukeittolaa,
lapsilla oli eväät mukana.
Äiti laittoi meille leipäpalat ja niiden päälle ns. Ameriikan silavaa,
joka oli sian läskiä tai rasvaa.
Maitoa olisi pitänyt olla, mutta harvoin sitä meillä eväänä oli.
Leipäpalat söimme, mutta läskit viskattiin lumihankeen linnuille.
Ei niitä rasvapaloja voinut syödä.
Ameriikka antoi silloin Suomelle apua;
ruokaa ja vaatteita.
Meillekin äiti korjaili mekkoja, joita saimme ja jalkineita.
Sitten myöhemmin tuli margariinia, jota voideltiin palasen päälle.
Ja joskus voitakin ja juustoa, kun isä pääsi meijerille töihin.
Isä jakoi meijerissä jäsenille piimää ja kuorittua maitoa sekä autteli juuston teossa.
Kärräsi tahkojuustoja varastoon ym..aina mentiin parempaa kohti,
vaikka olikin ankeaa aikanaan.
~
Nauttimassa Orijärvestä, ilman pyykkivuorta kuten esi-äidillä. Hyvin on meillä asiat.
 ~
Tarina jatkuu...kohta alkaa sota.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti